Tässä aiheeseen liittyen Taneli Stenbergin öljymaalaus 'Varmuus'

aina kun kaikki on hyvin en millään jaksaisi miettiä vanhoja..
luulisi et hyvinä hetkinä olisikin kiva muistella ensitapaamista, ensisuudelmaa.. mutta näiden ajatusten yhteydessä tunnen lähestulkoon aina surua.. kaikki hyvät hetket tuntuu niin katkeransuloisilta, että niitä yleensä mietin vain huonoina hetkinä lähinnä kiduttaakseni itseäni.

Joten, tänään kirjoitan jostain muusta.
häistämme ehkä..?
noup, häiden jälkeen niistä on puhuttu vain muutamat kerrat, ja aihetta välttelen kiitettävästi edelleen..
meillä oli täydelliset häät, ja siinäpä se syy taas jo tulikin..

yksi asia mitä mietin eilen yöllä ennen nukahtamista, oli varmuus.
alkoholisten läheisten vertaistukiryhmässä ollaan paljon puhuttu siitä että oikeastaan sulla on kaksi vaihtoehtoa.
Joko eroat alkoholististasi, tai jos päätät elää hänen kanssaa, jollain tasolla hyväksyt sen ettet koskaan voi olla täysin varma. mistään. tästä päivästä, huomisesta, ensi vuodesta... iltapäivästä.. tai edes menneestä.
mä ymmärrän tämän..
mulle nuo kaksi vaihtoehtoa on täys fakta, josta ei pääse yli eikä ympäri. nuo vain ehkä on ne terveellisimmät, inhimilliset vaihtoehdot. mene pois, tai pysy lähellä, mutta tietyn etäisyyden päässä. liian lähellä ollessa kun jotain sattuu, se sattuu kovaa.

irtautuminen on se sana, se ei tarkoita avioeroa, asumuseroa tai välien muuttumista, vaan omaa henkistä irtautumista siitä alkoholistin oravanpyörästä, toisen jalan palauttaminen sinne oman elämän puolelle. hyväksymistä. että on asioita joita en voi muuttaa, joten nostan kädet pystyyn.

mutta mitä helvettiä?

tämä on niin selvää pässinlihaa teoriassa! juuri näinhän se on, ajattelen. mutta sillä hetkellä kun alan soveltamaan ajatusta mun elämään, meidän elämään, se monimutkaistuu aivan uskomattoman paljon.
jos siis mulla on tasan kaksi vaihtoehtoa, joista ensimmäinen

-avioero

vastaan ei.

toinen vaihtoehto

-alkoholistin kanssa eläminen, ja epävarmuuden hyväksyminen.

mitä?

tässä kohtaa pitää selventää että kokouksissa hyväksymisellä ei koskaan ikinä tarkoiteta juomisen hyväksyntää, alholismin hyväksyntää, kaiken siihen liittyvän hyväksyntää, vaan sen että hyväksyy sen tosiasian ettei itse voi muuttaa toista, ja tekee päätöksen tämän faktan pohjalta. eli lähtee tai jää siitä huolimatta.

kuten jo sanoin, jos aiot elää alkoholistin kanssa, sun täytyy oppia hyväksymään epävarmuus.
jos et siihen pysty niin samantien parempi on lähteä toiseen suuntaan.
jos et voi hyväksyä ettet tiedä huomisesta, vaan sun odotukset jokaiselta päivältä on todella suuret, et tee hyvää kenellekään - kaikken vähiten itsellesi.
mitä korkeammalla on toivo ja odotukset, sitä pidempi matka on maahan. ehkä sitä matkaa ei koskaan enää tarvitse pudota alas asti,  ehkä.

alkoholismi ja varmuus ei elä samassa maailmassa. tai maailmankaikkeudessa.

Olen ymmärtänyt ettei B voi luvata mulle ettei enää koskaan juo.
Siksi, koska B ei voi sitä tietää. ainoa asia, minkä B voi luvata itselleen ja samalla minulle, on tämä päivä. 'tänään en juo'.
tämä päivä kerrallaan-mentaliteetti on hyvin suuri osa alkoholistien raittiutta..

mutta entä minä? kuinka kauan voin elää päivä kerrallaan- elämää? ainako? eihän alkoholisti koskaan parannu. raitistua voi, muttei parantua.
kuulostaa ehkä ihanteelliselta, elää jokainen päivä niinkuin viimeinen ja blaablablaa muttei silloin  kun sun koko tulevaisuus on kiinni aina siitä yhdestä päivästä. yksi päivä voi viedä sulta kaiken.

eihän yksikään ihminen voi elää ilman varmuutta? varmuuden tarve on ehkä inhimillisin asia mitä keksin koko yönä. inhimillisintä koko maailmassa. varmuus tästä hetkestä, varmuus tulevasta, varmuus siitä että elämässä on jotain järkeä.

edes jossain määrin..
päivän kysymys kuuluu siis,

mikä on se määrä varmuutta mikä riittää? Mikä on riittävä määrä varmuutta jaksamaan vielä huomiseen päivään?

kun kerran alkoholistin kanssa et voi olla varma huomisesta, riittääkö se, että voit olla varma että hän pelkää ja janoaa huomista yhtä paljon kuin sinä?
varmuus siitä että olette samassa veneessä..
varmuus siitä että hän yrittää..
että hän on tosissaan..

Silti minua surettaa se, että muut avioparit kenties etsivät itselleen taloa, haaveilevat tulevaisuudesta, unelmoivat siitä mitä elämän päivät voivat tuoda.. puhuvat jopa lapsista.
ja tämä kaikki meiltä vietiin. minulta vietiin.. oikeus yhteisiin unelmiin, haaveisiin, ja edes jonkinlainen varmuus niiden realistisuudesta, tavoiteltavuudesta..
 

ei kai meillä sitä koskaan ollutkaan.

meillä on aina vain tämä päivä, ja se voi tuoda mukanaan ihan mitä vain.

ihan mitä vain..

 

-minipallo

Miehestäni käytän mieluusti vain nimitystä B.

Kaikki alkoi oikeastaan pari vuotta sitten vasta, vaikka tuntuu että elämä ei oo ollu normaalia vuosikymmeneen. ja eikai se olekaan..
jälkeenpäin viisasteltuna taisin tavata B:n pahimpaan mahdolliseen aikaan mun omaan elämäntilanteeseen nähden.

Tuhlaajatyttö oli just palannut maailmalta takaisin vanhaan kotikaupunkiin, rahattomana ja rikkinäisenä yritti saada elämää takasin raiteilleen. Näihin aikoihin opin myös ensimmäistä kertaa tuntemaan isäni, siis oikeasti tuntemaan. en vain isänä vaan ihmisenä. ei oikein koskaan oltu isän kanssa hyvissä väleissä, pienet aikaisessa vaiheessa tehdyt virheet pääsi nakertamaan sellasen kuopan meidän välille että sitä sai piinallisen kauan lapioida umpeen.

Hyvässä alussa kun olimme, tapahtui se pahin, ja sain huomata miten käy kun ihminen ei oikeasti jaksa. Löysin isän itsemurhaa yrittäneenä eräs huhtikuinen yö. ehkä kirjoittelen siitä lisää, mutta luultavimmin en. nyt vasta osaan todeta asian ääneen, mutta tuskinpa vielä sitä sen enempää käsitellä.

Jokatapauksessa, lähtökohtasesti mun oma elämä heitti kaikella lailla häräntakamusta kun sitten menin yksi syyskuinen perjantai tapaamaan tulevan aviomieheni.

jos on olemassa rakkautta ensisilmäyksellä, tämä oli sitä. siis joo, hänen ulkoinen olemus kiinnitti huomioni heti, tuo kummallista tunnetta hehkuva taitelijaparka, mutta oli siinä muutakin.
jotenkin sitä vain tiesi, että meidän kahden elämät tulee jollain lailla ajasta ja paikasta riippumatta vielä nivoutumaan yhteen. ja niinhän siinä kävikin..

ensimmäisestä katseesta asti huomasin B:n olemassaolon tärkeyden olevan ihan mieletön mulle.. se on uskomaton tunne, kun seisot ventovieraan vierellä ja kuitenkin jossain tiedät kuka hän on. kuka hän on syvällä sisimmissään..

ja välität hänestä, täysin vieraasta ihmisestä! välität niin paljon.. ja hetkessä sun koko elämä saa uudet raamit.

jatkanpas tästä myöhemmin.. mä luulen et nyt mua kutsuu tupakan kautta peti.
meidän oli B:n kanssa tarkoitus viettää ihana ilta, käydä hellareilla ja illemmalla saunassa.
tuli kuitenkin ikäviä työasioita mieltä painamaan ja mies painoi petiin. tunti sitten kävin sammuttamassa valot ja kysyin että nukkuuko. vastaus oli vihainen ynähdys.

-minipallo

tästä on hyvä aloittaa.

hyvin tietoisena siitä, ettei näitä tavallisten tallaajien blogeja ihmismassat luultavasti edes eksy lukemaan, aion silti olla naurettava ja profiloitua ainoastaan minipalloksi. Siihen on muutama syy.. blogissani tulen melko suurella todennäköisyydellä kirjoittelemaan paljon elämäni suurimmasta asiasta, rakkaudestani aviomieheeni. ja tämän alkoholismiin.

Arka aihe, kahdestakin syystä. Mieheni työ on sentyyppistä, ettei minun paranisi paljon julkisesti asiaa kommentoida.. Toisekseen, mulle on yksi ja sama lukeeko tätä blogia kukaan, päätin vain koittaa kun joku apina väitti sen olevan terapeuttista, ehkä samalla lailla ku baaritiskillä tuntemattomalle avautuminen, you know.. ei siis haittaa jos tätä ei kukaan lue, kunhan tätä ei vain lue kukaan tuttu. tai lukekoot, kunhan ei tunnista.

Siksi Minipallosta kerron vain seuraavaa,
olen asiakaspalvelutehtävissä, vanhempani erosivat ollessani viisi vee, minulla on useita sisaruksia pitkin Suomea (näin kärjistetysti) isäni ja äitini uusista avioliitoista, asun länsi-Suomessa, olen ikäisekseni vanha, olen uskomattoman itsehillintäkyvytön sokerihiiri, olen vanhigossa absolutisti, olen täsyin tunteideni heiteltävissä herkkyydestä tulisuuteen, uni vaikuttaa koko elämääni: jos unirytmini ei ole kellontarkkaa, lakkaan syömästä, juomasta, liikkumasta, jaksamasta.. Uni määrittelee aikalailla sairaan tarkasti mun elämäni laadun. Silti jaksan turhan harvoin pitää rytmiä kunnossa, ja kärsin sitten seurauksista. olen myös pirun rasittava yhdyssanapoliisi, joten jos rikon virkavelvollisuuttani ja puhun linja autoista tai huone kaluista, toivon, että joku puuttuu tähän rankalla kädellä.... ; >
Hei, jokin minkä kuulin muutama päivä sitten työkaverin sanovan mulle, määrittelee mun tänhetkistä elämää suhteellisen napakasti:
"Sä jotenkin keksit sun olemassaololles perusteet aina hetki ennenkö napsahtaa"
jeh, that's me,


-minipallo